Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:

"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää
ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa —
Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää.
Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."

Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista — toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.

Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.

Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."

Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.

Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut — todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."

"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten — minua!" mumisi Tom Canty.

Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin — tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.

Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"