Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta, prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.
Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin — sanoivat kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja sanoi —
"Tämä on todellakin hämmästyttävää — mutta enempää se ei ole, kuin mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä todistuksia", lisäsi protektori.
Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle. Lordprotektori tuumasi — ravisti päätään — ja tää ajatus tunkeusi häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi —
"Sir Thomas, vangitkaa tuo. — Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä —
"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on, kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in prinssinä, voi vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"
Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili tuossa hävinneessä valtion sinetissä — olkoonpa tämä viekas pikku petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata tähän kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! — Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei käynytkään sillä lailla — kuinka he kummastuit kuullessaan hänen vastaavan levollisesti ja varmasti —
"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää minun yksityiseen kabinettiini palatsiin — eihän kukaan tunne sitä paikkaa paremmin kuin te — ja aivan likellä lattiaa vasemmassa nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki, josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti — tuokaa se tänne."
Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta, jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä, ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen. Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti —
"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"