"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? — ja paksu? — ja oliko siihen piirretty kirjaimia ja kuvia? — Oli, sanotte. Ooh, nyt tiedän mitä tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin missä se on; mutta minä en sitä sinne pannut — ensiksi."
"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.
"Hän, joka seisoo tuossa — Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille itse kertova missä se on, — sitten kai te uskotte, että hän tuntee asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani — ponnistelkaa muistianne — se oli viimeinen teko, ihan viimeinen teiltä sinä päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."
Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä ainoaa pikkuista kapinetta, joka — jos sitä löytyisi — nostattaisi hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä — sekunnit laajenivat minuuteiksi — yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja epätoivoisella äänellä —
"Muistan koko kohtauksen — kaikki tyyni — mutta sinettiä en vain muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta — —"
"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom Canty pelästyneenä, "oottakaa! — ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle sijaa! — asia ei ole hukassa. Eikä se saa joutua hukkaan! Kuulkaa nyt mitä sanon — joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme — minä kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä — oh, jopa muistatte! ja vanhasta isoäidistäni — ja Offal Courtin poikain monista leikeistä — kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat, jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän silmissään — oh, senkin te muistatte."
Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään — tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.
"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen, ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme, että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut — niin, te muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut minua käteen — katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle — syösten siinä erään pöydän ohi — se kappale, jota te sanotte valtion sinetiksi, oli tämän pöydän päällä — te sieppasitte sen ja katsoitte sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa — silloin teidän silmiinne sattui — —"
"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, — sen Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te löydätte valtion sinetin!"
"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää, että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa jaloillenne siivet!"