"Ei apua, ei toivoa. — Nyt tulevat he kai ja vievät minut".
Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät huhut läpi palatsin. Kuiskaukset — sillä kuiskauksia olivat ne aina — lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin: "Prinssi on menettänyt järkensä!"
Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen —
"Kuninkaan nimessä!"
"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla, eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"
Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet kuuromykiksi yhtäkkiä.
Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas, prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.
Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista, ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui — ja hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua —
"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta, joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"
Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän —