"Teitäkö, kuningasta? Sitten olen minä todellakin hukassa!"
Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan pettymyksen äänellä —
"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."
Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän —
"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"
"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala varjelkoon!"
"Totta, totta — hyvä on — ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään — eikös niin? Ja tiedäthän myös kuka olet — eikös niin? Ethän enää anna itsellesi väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"
"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen. Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"
"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas — rauhoita, rauhoita levotonta sydäntäsi — sinä et tule kuolemaan!"
Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen —