"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti: "Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!" Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä mennä nyt?"
"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä tahdot mennä?"
Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi —
"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon en ole tottunut — oi, sir, antakaa mun mennä!"
Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä, jossa oli vähän toivoa —
"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."
Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi —
"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"
Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi —
"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet oikein."