Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä, ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota jaloa tarjousta — aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti niin tärkeää asiaa.
Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se on oikein — toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen —
"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua. Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman, maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani, mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen, anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle — se on mulle aivan riittävä palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme istua Englannin majesteetin läsnä ollessa!"
"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti — antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla — "nouskaa ylös ja istukaa. Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."
Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain, kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa — en, Jumala varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle, on hänelle todellinen. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu." Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla kunnianimelläni! — mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."
KOLMASTOISTA LUKU.
Prinssin katoaminen.
Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi —
"Vetäkää yltäni nämä repaleet" — tarkoittaen vaatteitaan.
Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten ennen — totta tosiaan, mitä minä nyt teen?" Pikku kuningas huomasi hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet uneliaasti —