Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi: "Mielin tuntea sinut — kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin jalolta mieheltä ja niin ylevältä — oletko aatelismies?"

"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni on paronetti — pienempiä lordia ritarikunnasta[5] — sir Richard Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."

"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka — kerro mulle historiasi."

"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard, on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur, sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen — oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin — kypsä rutkale yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith, serkkuni — hän oli silloin kuudentoista — kaunis, lempeä tyttö, kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua. Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka hän sanoi rakastavansa häntä itseään — mutta s' olikin hänen tapansa sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä. Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan — ja nämä ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan itseänsä. Minä olin hurja — niin, totta puhuakseni hyvinkin hurja, mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään, joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että, jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin — mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne tuonut — ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."

"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani. Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista, mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."

"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta — pyhän ristin kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."

Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä, päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen —

"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä, jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani; hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on parantuva taudistaan! — hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi — sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi — ja silloin sanon minä ylpeänä: Niin, hän on minun — minä otin hänet, hänen ollessaan koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi — katsokaa häntä, huomatkaa hänet — enkö ollut oikeassa!"

Kuningas puhui — miettivästi ja tarkalleen —

"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."