"Englannin kuningas."
Lapset tuijottivat toisiaan — sitten häntä — sitten taas toisiaan — kuin puusta pudonneet — sitten toinen sanoi —
"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? — hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"
"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' olis valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."
Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella —
"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."
"Minä olen todellakin kuningas."
Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.
Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."
Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat — pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.