Prinssi ja erakko.
Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän, mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin, ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen — oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.
Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle, mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi, ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus, että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui puskiin ja pensaisiin.
Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään. Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli. Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä, jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.
"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."
Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi —
"Sisään! — mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa saat, on pyhä!"
Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat silmänsä häneen ja sanoi —
"Ken olet sinä?"
"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.