"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa" asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.
"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle — hän on arvollinen, hän on terve tullut! — täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin, tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet, täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."
Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella, jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti —
"Uskonpa sulle salaisuuden!"
Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten, varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten kuninkaan korvaa —
"Minä olen pääenkeli!"
Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan. Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi —
"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä. Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään kunnioitettavan aseman, — tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa minulle, kuuletko kuningas? — minulle, sillä minä olin suurempi heitä. Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain kanssa. Koske mun käteeni — älä pelkää — koske siihen vain. Kas niin — nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan, antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin, minä oon pääenkeli, ainoastaan pääenkeli! — minä jok' oikeastaan olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä olisin tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut — mutta kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli — minä, jok' olisin ollut paavi."
Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni, ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen. Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista — koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.
Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin. Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat, ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois. Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi —