"Olethan sinä kuningas?"
"Olen", kuului uninen vastaus.
"Mikä kuningas?"
"Englannin kuningas."
"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"
"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."
Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä —
"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"
Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu — nukkuu sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi. Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän, välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein löysi hän mitä näkyi etsivän — vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä rahtuakaan semmoisista seikoista.
Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se teroittuu".