"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä kyllä hoidan hänet."
Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus yöllä ja silloin… "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä ajattelenkaan".
Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin, pelkästä ilkeydestä.
Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.
Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, — silloin hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän nukkuessa — ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen, se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei halunnut.
Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, — kiirettä ei ole, kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin — silloin käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa sortajastaan.
Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan. Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu, mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. — Ja oikein hän olikin arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8 jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran moukarilla ja pora lensi pojan kädestä — sehän oli aivan luonnollista.
"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua, pirun penikka!"
Tunnin perästä oli reikä valmis.
"No, lataa nyt reikä!"