Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen matkaa täältä kadotin hänen hajunsa — hän lienee noussut joihinkin ajopeleihin.

Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton, mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut; heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa, joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle usein, niinkuin minäkin — osittain. Hän on myös nuori mies eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se; hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, — kun taas on toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni hänet taas.

Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä, ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen. Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso sieluntuskia, — hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää. Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä — hän on jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".

IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat, kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty; siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä, viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi. Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17 vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita, mutta turhaan. Fetlock Jones — niin oli tämän nuorukaisen nimi — vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, — palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin; mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi: