"James Valker huoahti syvään — se oli selvästi helpotuksen huoahdus — eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin paljo kuin suinkin."

"Väärän" miehen tarina.

Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta vuotta, väliin muistan montako, väliin en… mutta se on yhdentekevää. Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla. Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita; kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, — aivan kuin Holmes'in asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä nimellä.

Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.

Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."

Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes, hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."

Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin jälestä ajamaan — tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.

Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani olivat, — 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.

Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman — Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan — kaikkiin ajateltaviin maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään muullekaan mitään vääryyttä. — —

* * * * *