Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, — sen teki hänen orpanansa, kuten hän mainitsikin. Me kohtasimme todellisen rikollisen toissa päivänä — onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla elänyt — Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."

Siis, äitini…, minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän rauhassa.

Kullankaivaja kertoo.

Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä, tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani, huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, — selvä merkki siitä, että ne olivat autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä, jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä, että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita — väärän ylpeyden taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja katuvia, — he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho- ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45 vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia. Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, — niin oli tapana näissä seuduissa.

Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät, olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset, joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta, jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi, että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:

"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas, jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa, mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi, tiedän ainoastaan miten."

Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni, sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla, tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa tusina pyyheliinoja, — ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:

"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko — mutta enpähän kerro kaikkea."

Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä, niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki silmää hivelee. Ja minä huomasin — en tiedä miten — että siellä oli jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan. Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, — tiesin sen siitä riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti: