"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin — Shadbelly Higginsin — johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan; en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni — nähtävästi käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen, miltä se maistui — ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää, saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin — sheriffitauti!"— Tämä lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset pian sanovat: Taasko sheriffitauti, — tuo vanha juttu! Ja sittenkin, kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."
Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä olette tehnyt?"
"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."
Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja puhui:
"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, — silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.
Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen, että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.
V
Kymmentä päivää myöhemmin.
"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.
Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan varrelta.