"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä häneen pystyy."
Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia, tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta, niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo, johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen, sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri, vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.
"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"
Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani etäistä kavionkopsetta — sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään, mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen. Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa, — miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:
"Sheriffi!"
Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi takajaloilleen.
"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.
Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:
"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen irti!"
Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.