Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:
"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut, että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi vuoksi, ymmärräthän."
Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.
Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia, ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria. Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, — olen sen löytänyt!"
Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.
Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli: "Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia." Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja kestävää kuin hänen ystävyytensä, — ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää. —
Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän lausui:
"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet käsiini ja tapan hänet."
"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa karvaakaan hänen päästään."
Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui: