Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi: "Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan istumaan tuolille ja puhui hänelle:
"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä asiasta."
Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten tuli hän taas alas ja virkkoi:
"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."
Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.
"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"
"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."
Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan palattua hän virkkoi:
"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"
Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.