"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, — ymmärräthän. Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."
Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:
"Minä synnytän lapsen — hänelle! Jumala suokoon, että siitä tulisi poika!" —
Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään. Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet vihdoin vapautti.
Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.
II
V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin. Eräänä päivänä sanoi Archy:
"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"
"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"
"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää, että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"