"Sinä pieni lörpöttelijä! — Niin, kun överstit tulivat Lontooseen, saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa käydä perheitään tervehtimässä…"
Kuule!
He kuuntelivat — taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi, kuinka kalpea hän oli.
"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.
Lapsi avasi silmänsä suuriksi.
"Mitä, isä, onko se tosi tarina?"
"On, lapseni."
"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä. — Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"
"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin… ajattelin noita perheraukkoja."
"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin…, tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he elivät onnellisina monet vuodet — silloin ei äiti enää itke. Kuuntele, äiti — isä, jatka!"