"Tunsin, lapseni."
"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"
Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:
"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen sijastaan."
"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella, eikö totta, isä?"
"Saat varmaankin, lapseni."
"Äiti, — mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa kaikki käy hyvin. Jatka isä."
"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, — tarkoitan sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat tehneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärrätkö — ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän. Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."
"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan? Mies raukka!"
"Ei. He kieltäytyivät."