"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"
Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat tekivät kunniaa.
"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he viedä hänet pois."
Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.
" Sinunko isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"
"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"
Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:
"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut —, oh, tästä ei löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"
Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:
"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa." Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin tekemään, olette te tottelematta!"