Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi lempeästi:
"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee…"
"Mitä?" kysyi lapsi.
"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani…"
"Viedä pois? Minne?"
"Minne…! Jumala minua auttakoon…, toiseen osaan linnaa."
"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."
"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."
Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:
"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla — sinun täytyy antaa."