Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole. Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen, eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies. Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää; isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi — sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä, enkä aijo häntä säästää.
Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen. Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa hänkin.
* * * * *
Silver Gulch, toukok. 19 p.
Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik. 3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik. 14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.
Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen lehteensä — millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.
Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani, jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot; ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, — esimerkiksi ampumalla hänet.
Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta. Ja hänen täytyi hyväksyä kaikki nämä arvostelut ja yhtyä niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs pöytävieraista:
"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."
Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi ja läksi.