Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen. Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla. Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi — siitä merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän. Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.

Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja kauppasumma oli maksettu — se tapahtui huhtik. 11 p:nä — rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä hetkeksikään. Samana iltana — ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika oli kulunut ohi puolenyön — seurasin häntä kunnes hän meni huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet. Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni — se oli näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan. Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin minä piletin samalle asemalle — noin sata englanninpenikulmaa länteen päin.

Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala paikka, — sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.

Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin — sinne on matkaa 50 peninkulmaa — ja sähkötin Denverin hotelliin, että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään. Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän minulla on matkassani.

* * * * *

Silver Gulch, kesäk. 12 p.

Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä, yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies. Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana, hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt muuttanut nimensä David Vilson'iksi.

Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä, miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni, maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.

* * * * *

Denver kesäk. 19 p.