Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia muistojasi sydämmessäni… Palaan huomenna yöjunalla.
* * * * *
Denver kesäk. 20 p.
Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme väärää henkilöä! En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän sarastaessa, aamujunaa… minuutit kuluvat niin hitaasti.
Tämä Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen serkku. Olemme olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia. Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät, siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää ole poika.
* * * * *
Silver Gulch, heinäk. 3 p.
Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori, silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle, pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.
Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti? Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan olimme aikoneet toiselle.
Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä." Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." — Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!