— Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!
— Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!
Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!
Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin…
Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin — Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.
— Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän…
— Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!
II.
Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään — äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.
Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi: