— Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.
Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:
— Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.
Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.
— Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.
Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:
— Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.
Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:
— Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:
— Niin, anna kun katson… minä…