— Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.
Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.
— Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?
— On, luonnollisesti — sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!
Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:
— Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi — eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?
Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:
— Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.
Ja hän alkoi nyyhkyttää.
— Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!