— Niinkö tekin ajattelette, Hannah?
— Niin, vastasi hän.
— Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?
— Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja mitään valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden — niin, se tekisi sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.
— Kummallista… kummallista… se on vallan uskomatonta.
Sitte kysyi hän kopeasti:
— Kannattaako sellaista sielua pelastaa?
Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.
Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:
— Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista! Uhratkaa sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!
Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina, loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia anteeksi.