— Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te lausutte valheita suullannekin — te kumpikin.
— Se ei ole totta!
— Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo myönnytys — ja tunnustus?
— Mitä tarkotatte?
— Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina teette tuon erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän Higbiesin kanssa — kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden valheen.
Hester vastasi pudistamalla päätänsä.
— Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?
Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:
— Se oli valhe.
— Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta epämieluista totuutta.