Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:
— Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää koskaan tapahtua.
Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.
— Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä mentävä sairaan huoneeseen.
IV.
Kaksitoista päivää perästäpäin.
Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin — ensimäisenä päivänä — että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta, säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä; mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen omantunnonvaivansa — seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi äiti hänestä:
— Onko hän vilkas?
Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:
— Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?