— Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.
Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:
— Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä — sinä surmaat hänet.
— Minä puhun kumminkin totta.
Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma, ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin, odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:
— Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?
Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:
— Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö on terve!
Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin ylistyssanoihin.
Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa. He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin. He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.