Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava ilo ja kiitollisuus heille tuotti.
Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään, kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä, onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.
Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima, jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen, tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:
— Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin pian kuin tulee takaisin.
— Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle, että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo — en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja, sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että hän säilyi tartunnalta — ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester! Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina! En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään! Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt, sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä… niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?
— Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan ennen, jos sitä voi ajatella — ja Hester kääntyi poispäin ja puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.
V.
Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä, mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä. Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet. Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt. Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä varsinkin viime sanoissa:
"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi! Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin yksin ilman sinua, rakas äiti."
— Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä — oi, minä elän hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa niin paljon kuin haluaa, ja — täti Hannah, sano hänelle, etten minä voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään, kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä, miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy kerran vaieta! Mitä sinä itket?