— Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?

— Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla, saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa. Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen olento!

KIVETTYNYT MIES

Kansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana merkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä. Tuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa yhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi jo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden toimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin karsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin tällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon kivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se oli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää satiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä merkillinen löytö, nimittäin — kivettynyt mies.

Minulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden rauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin, että samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä hänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan. Minä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten selkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen sadankahdenkymmenen peninkulman päässä — ja tie niskoille vaarallinen vuoristotie — siitä paikasta, missä Servall asui); miten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli tunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen peninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä intiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä hiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään sieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo kivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän kuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella, jonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun herra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi aasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena, tuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista, koiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta välittämättä pitämään ruumiintarkastuksen miehestä, joka oli ollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja kun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla varmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut ilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan mielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury kullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja aikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he huomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut sen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli valunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry (kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa) hetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille poran ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen, räjäyttääkseen hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä hienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi heitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi pyhyydenloukkausta.

Alusta loppuun oli kirjotus "kivettyneestä miehestä" sarja pelkkiä mahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä uskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä, että olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan ollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi sellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen istumistapa olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu oli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita asioita, toivoen saada sen hämärämmäksi — ja siksi se todella tulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin sitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten; sitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja sanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä hänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja oikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen tarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen takaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan samoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela. Minä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan, joka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan, teki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu, sillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä johtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.

[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin löydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]

Satiirina kivettymä-intoilijoita vastaan — tai miksi heitä sitte kutsuin — oli minun "Kivettynyt mieheni" täydellinen fiasko; sillä kaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten mielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt pois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan häikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden joukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt suunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin enkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi saapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja mitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa tyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin piireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja vastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle valtakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt maapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena ylen vakavaan lontoolaiseen Lancet nimiseen aikakauskirjaan, oli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin saanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin muista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen puutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla merkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin niitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne takapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli kaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät jätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään) hänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä sanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi voinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin Servallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa minulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita kuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.

MITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ

Eräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi edullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi Tennesseehen ja sain aputoimittajan paikan Johnson Covnty'n omistamassa Sotahuudossa. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen virkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat edessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä ja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet sanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle. Siellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja sylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku riippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli yllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut. Saappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen paita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus vanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka päät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848. Hän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään päätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä mulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että hän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän pyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan "Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen mikä niissä oli ottamisen arvoista.