Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:
— Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?
Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:
Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on perillä puolen tunnin kuluttua.
— Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut…
Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:
— Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua, minä olen vieras.
— Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.
— Kuollutko?
— Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä ole kuulunut mitään.