Hän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut niin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken mielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt minut ulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin piiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi selkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman herran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin menettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei jättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja lopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana, jossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja hurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni. Silloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun päätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja innokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen verilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei teräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin, räjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä kiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte istuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme verisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.
Hän sanoi:
— Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.
Minä sanoin:
— Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun aikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän kieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen tehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella kielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä erilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on kyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin huomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa levollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä pidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että toimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen nähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää, että se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi oikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja haavoittaa minua; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan ja lennättää uuninluukun minun kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa sisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu minut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa periaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones tulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta, Thompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon ihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua saapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät tomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän teistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne selitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette, en minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä, etelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne rivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön mestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä, synnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta on tuleva tänne — ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja tahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin tänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä ja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian hermostuttavaa.
Jonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä kirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.
IHMISSYÖJÄ
Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla länteenpäin, muutettuani junaa Terr—e Hautessa, Indianassa, astui muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten — siis maan lakiasäätäväin piirien — kesken vallitsevat tavat. Nyt pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi toiselle:
— Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan unohda, poikaseni.
Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi: