— Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni — kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja luvatkaa, että ette minua keskeytä.
Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti, mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:
Tuntemattoman kertomus.
Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia. Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä kauhuista, joita oli meillä vastassa.
Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.
Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea totuus — me olimme vankeina lumikinoksessa!
— Joka mies auttamaan!
Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön, pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja — kaikki, mitä voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa, toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin valonheittäjistä.
Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut! Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin. Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa — se oli suurin vaikeus. Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti noita sanoja lausuttaessa.
Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa, jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen — unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat — nukkuakseen, jos saisivat unta silmiinsä.