Iankaikkinen yö — meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta — oli viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa: Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa, ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet peittivät koko taivaan.
Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö — ja nälkä.
Uusi aamu sarasti — uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla. Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista aterioista — herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.
Neljäs päivä tuli ja meni — ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus! Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain kauheata — se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui — jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.
Kuudes päivä oli kulunut — seitsemäs sarasti kuihtuneille, kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja vastaan — nyt oli taivuttava. Rickhard H. Gaston Minnesotasta nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat — ei tehty mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta — tyyni, punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri äsken oli ollut niin raivokas.
— Hyvät herrat — sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten ravinnoksi!
Herra John J. Williams Illinoisista nousi ja sanoi:
— Hyvät herrat — minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.
Herra Wm R. Adams Indianasta sanoi:
— Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.