— Kyllä.
— Oi, hänet minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin — niin — en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta minä en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.
— Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran…
Kuulkaa!
He kuuntelivat — taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.
— Ne tulivat tänä aamuna.
Lapsi terästi katseensa.
— Oi, isä, onko tuo tosi kertomus?
— On, rakkaani.
— Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. —
Ei, äiti, rakas äiti… itketkö sinä?