— No niin… ne kolme everstiä…
— Tunnetko heidät, isä?
— Tunnen, lemmittyni.
— Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?
Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:
— Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No — suutele minua hänen sijastaan.
— Noin, pappa — ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella — eikö totta, isä?
— Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!
— Äiti! — Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.
— Silloin olivat kaikki suruissaan — niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän — ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.