"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä vain — —"
"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije — —"
"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä metaaforana."
S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:
"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"
"Metaafora on — hm, s'on — metaafora on illustrasiooni." Hän näki, ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause — —"
"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja valakonen kukko, mutta jos te näättä niien höyhentävän yhteen ja lentävän yhessä, niin — —"
"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa minua enää."
Jim vaikeni — hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut, kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista, niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja kestivät tuhansia rasituksia — ainoastaan tuon tähden, että mukamas löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt' olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio murhatakkaan.
Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi: