"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min' en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."
Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.
Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin pimeässä tai vuoren huippuun.
Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin vaihtoa.
No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell' ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä, hämärässä ainakin.
Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks — hän oli mukamas aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!
Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta. Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.
Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset nousemaan pystyyn päässäni:
"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona — mä nään sen kiikarista! Juoskaa, pojat!— mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta eikä kukaan voi sitä piättää."
Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan, jota aave ahdistaa.