Minä sanoin:
"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen."
"Kyllä — en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki."
Me lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa; mutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä — ja yks kaks niin oli se hiidessä taas.
Jim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.
Tultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.
"S'on mörkö, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit' enää. S'on ollu järvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu, ja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks kertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee, jumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma — ennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva järvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen kuin helevetin päällä."
"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta ja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä — — annappa tänne kiikari!"
Hän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.
"Tuoll' on lintuparvi", sanoi hän. "Aurinko on laskemassa, ja ne lentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin — hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin oikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!"
Me kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte me lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia niiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja m'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett' oltiin kuolla siihen paikkaan, — silloin sanoi Tom: