"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla ihan lintujen eessä."
Jim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille — kipeänä. Hän melkein poras, ja sitten hän sanoi:
"Nyt on se tuolla, Tommi herra — tuoll' on se taas, ja kyllä mä nyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave ilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on eessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!"
Hän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua, sillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla kummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa. Kumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne, mutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja taikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa vielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä hetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän jokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja kostonhimoisia sitten.
No, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, ja
Tom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:
"No, nyt saatte kurkistaa taas, pöllöpäät!"
Me tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! — kirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi! mitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja kukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen viiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, — melkein itketti, niin oli mukavaa.
Jim hän itki totta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu paljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä paikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko saavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä maistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis vertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan, ja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim uitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja oltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa eläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo iltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme. Vaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona kaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä, miss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa komervenkkiä kintuissamme.
"Leijonia tulee! — leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä koivista lähtee, Huck!"
Ja me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan kavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli aivan pyörällä päästään — kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka pelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös tikkaita maasta — sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen sijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös ilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä tyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt' ei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin korkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen ajossa.