Kun me tultiin vähän likemmäs, nähtiin me keltasen hiekan loppuvan pitkään, suoraan kaistaleeseen, ja se oli yhdessä, toisesta päästä toiseen, avaran, viheriän maan kanssa, jonka läpi kävi luikertaen juova, ja Tom sanoi sen olevan Niili-joen. Nyt kolkutti mun sydämmeni taas, sillä Niili oli toinen seikka, jota minä en sittekään ollut pitänyt rehellisenä. Nyt mä voin teille kertoa eräästä asiasta, jok'on vissi kuin naulattu, nimittäin että kun on kulkenut neljättä tuhatta englannin penikulmaa keltasen hiekan yllä, joka paahtaa kuumuutta niin että silmänne vettyy katsellen sitä, ja te ootte tuota matkaa kestäneet noin viikon ajan, niin sitten se viheriä maa käypi teille niin kotosaks, niin helläks kuin taivas, niin että silmänne vettyy uudestaan. Niin kävi minun ja niin kävi Jiminkin.
Ja kun Jim viimeinkin rupes uskomaan, että tää tässä oli todellakin Egyptin maa, jota hänen silmänsä näki, niin hän ei tahtonut tulla siihen seisoen, vaan pani polvilleen ja otti hatun päästään, sillä hän sanoi, ettei käynyt laatuun köyhälle neekeri paralle tulla toisin viisin semmoseen maahan, jossa semmoset miehet olit olleet kuin Mooses ja Jooseppi ja Faarao ja muut profeetat. Hän oli presbyteriaani ja kunnioitti Moosesta, joka myöskin oli presbyteriaani mukamas. Häntä oikein puistutti, ja hän sanoi:
"Tää on Egyptin maa, on Egyptin maa, ja minä saan nähä sen omin silimin. Ja toss'on joki, ku muuttu vereks, ja minä nään justiin sen saman maan, miss'oli rutot ja täit ja sammakot ja heinäsirikat ja rakeet ja missä he merkki ovenpielukset ja missä Herran enkeli tuli yösyämmenä ja tappo kaikki vastasyntyneet poikakakarat koko Egyptin maassa. Voi, vanaha Jim ei oo sen väärtti, että näkis sitä päivää."
Ja sitten hän itki, sillä hän oli niin kiitollinen. Hänellä ja Tomilla oli nyt pakisemista, ja Jim oli niin kiihossaan, sillä maa oli niin täynnään juttuja — Jooseppi ja hänen veljensä, Mooses kaisloissa, Jaakopin matka Egyptin maahan jyvän ostoon, hopeapikari säkissä, ja muita hauskoja kertomuksia; ja Tom oli yhtä paljon kiihossaan, sillä maa oli niin täynnä historiaa hänen malliinsa — siin' olit Noureddin ja Bedreddin ja semmoset hirveät jättiläiset, jotka panit villat Jimin päässä nousemaan pystyyn; ja koko joukko muita värkkiä "Araabian öistä", jotk' ei tehneet puoltakaan niistä urostöistä, joista he kerskasit, siit' oon minä vissi.
Mutta nyt me saatiin pitkä nenä, sillä syntyipä kun syntyikin, tommonen aamusumu, eikä siit' olis ollut mitään hyötyä, ett' olis seilattu sen yli, sillä silloin olis koko Egyptin maa voinut jäädä meiltä hiiteen; vaan mielestämme oli parasta pysäyttää ilmapallo juur siihen paikkaan, missä pyramiidit olit haihtuneet ja hävinneet pois, ja sitten laskea alas lähes maapintaa ja antaa mennä niin ja pitää hyvin tarkasti tähystystä. Tom tarttui peräsimeen, minä seisoin vieressä valmiina antamaan ankkurin mennä. Jim istui kahen reisin keulalla tonkiakseen silmillään sumuun ja vahtiakseen vaaroja sinnekohin. Me laskettiin maahan päin hyvin varovasti, mutt'ei sentään liian turskilla faartilla, ja sumu kävi yhä paksummaks, niin paksuks, että Jim näytti sumuselta ja savuselta ja karvahassulta sen läpi. Oli hirveän hiljaa, ja me haasteltiin hiljaa ja pelättiin. Silloin tällöin sanoi Jim:
"Korottakaa vähä, Tommi herra, korottakaa vähä!" ja ylös me noustiin pari jalkaa ja seilattiin suorastaan yli löyhäkattosen savimökin, jossa väki vastikään oli nukkunut ja rupes nousemaan ja ojentelemaan ja haukottelemaan; ja kerran kun yks vetelys tuskin oli päässyt takaraajoilleen, jotta pystyi ojentelemaan ja haukottamaan kunnollisesti, annettiin me hälle tuuppaus selkään, niin että hän heräs kerrassaan. Niin meni meiltä lähes tunti, ja kaikki oli hiiren hiljaa, ja me koettiin kuunnella ja pidettiin henkeämme, sitten harveni sumu, ja Jim huusi sydän kurkussa:
"Herran nimmeen, takasin Tommi herra! Tässä tulloo hirivein jättiläinen
'Araabian öissä' päällemmä." Ja hän sänttäs peräpuoleen paattiin.
Tom totteli, ja kun pallo nyt seisoi, katsoa töllötti meihin naama, suuri kun meidän talomme siellä kotona, sisään reilingin yli aivan kuin talo ikkunoineen, ja minä paiskasin maata ja kuolin. Minä olin kai ollut kuolleena ja vainajana noin minuutin ajan tai enemmänkin; sitten mä virkosin taas, ja Tom oli iskenyt veneen keksin kiinni jättiläisen alahuuleen ja piti palloa paikallaan sillä, samalla kun hän pää kallellaan katsoa tuijotti tuota kauheaa naamaa.
Jim oli polvillaan ja kädet ristissä ja katsoi rukoilevasti kummitukseen, ja hänen huulensa olit työssä, vaan ei hiiskunut sanaakaan. Minäkin pikkusen kurkistelin ja olin pyörtyä taas, mutta Tom sanoi:
"S'on kuollut, te pöllöt! S'on sfinksi!" En koskaan ole nähnyt Tomia niin pienenä ja kärpäsen näkösenä; mutta s'oli sentähden, kun jättiläisen päämöhkäle oli niin suuri ja kauhea. Kauhea, niin, sitä s'oli, mutta se ei ollut inhottava, sillä helposti voi nähdä, että n'oli ylhäiset kasvot, jopa tavallaan alakulosetkin, eivätkä ne ajatelleet katsojaa, vaan toisia asioita ja tärkeämpiä. Ja ne kasvot olit kivestä — punasellaisesta kivestä — ja nenä ja korvat oli survastu pois, ja siitä ne näytti rääkätyltä, ja me tunnettiin surua sen tähden.