Seuraavana päivänä olivat tohtorit taas Tom'in luona; hän oli sairastunut uudelleen. Ne kolme viikkoa, jotka hän virui tauti-vuoteella, tuntuivat hänestä pitemmältä kuin miehen ikä. Kun hän viimein pääsi ulos, oli hän tuskin kiitollinen parantumisestansa, sillä hän muisti yksinäisen tilansa, ja sen kuinka turvaton ja hylätty hän oli. Hän kuleksi kolealla mielellä pitkin katuja, ja huomasi Jim Hollis'in, istuvan tuomarina eräässä nuorukaisoikeudessa, jonka juuri piti tuomita eräs kissa — pienen lintusen murhasta. Hän tapasi Joe Harper'in ja Huck Finn'in syömässä varastettua melonia eräällä palokadulla. Poika-parat, heillä, niinkuin Tom'illakin, oli ollut taudin uudistus.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Viimein raitistui tuo unelias ilma, ja vieläpä voimallisella tavalla. Murhajuttua alettiin tutkia oikeuden edessä. Tämä oli nyt yleisenä puheaineena kaupungissa. Tom ei voinut karttaa sitä. Kun hän vaan kuuli mainittavan murhasta, niin rupesi hän vapisemaan, sillä hänen paha oma-tuntonsa ja pelkonsa vakuuttivat häntä melkein siitä, että nuo puheet, joita hän kuuli, olivat vaan "tiedusteluja;" hän ei ymmärtänyt, miten hänen epäiltäisiin tietävän jotakin rikoksesta, eikä hän kumminkaan voinut olla rauhoitettu kaiken tämän puheen keskellä. Tämä saattoi hänelle alituisen horkan. Hän kutsui Huck'in yksityiselle paikalle puhelemaan asiasta. Ehkä tämä saattaisi hänelle vähän huojennusta, kun saisi irroittaa kielensä kantimia hetkiseksi ja jakaa murheensa kumppanin kanssa, joka oli samassa onnettomuudessa. Paitsi sitä tahtoi hän visseytyä siitä, että "Huck oli ollut ääneti."
"Huck, oletkos koskaan puhunut jostakin jotakin?"
"Mistä?"
"Sinä tiedät mistä?"
"Oh, luonnollisesti en."
"Et sanaakan?"
"En sanaakan, niin totta kuin elän. Miksi sitä kysyt?"
"Siksi, että olin vähän peloissani?"