"Se on tosi se. Sitä en tullut ajatelleeksi. Oh, nyt minä tiedän! Mimmoisia puupäitä me kumminkin olemme! Meidän pitää saada selvä siitä, mihin puun varjo lankeaa sydän-yön aikana, ja siltä, kohdalta kaivaa."
"No, hitto vieköön, siis olemme me kuhnaneet tässä koko ajan tyhjän tautta. Ja, saakeli soikoon, meidän pitää tulla tänne takaisin yöllä. Matka on niin lemmon pitkä. Voitko sinä päästä ulos?"
"Minun täytyy päästä ulos. Meidän pitääkin tehdä se jo ensi yönä, sillä jos joku keksii kuopat tässä, niin arvaa hän heti mikä on kysymyksessä ja alkaa etsiä."
"Hyvä, siis tulen minä naukumaan luoksesi ensi yönä."
"Niin. Kätkekäämme nyt aseet johonkin pehkoon."
Pojat tulivat takaisin yöllä, määrätyllä ajalla. He istuivat odottaen pimeässä. Paikka oli yksinäinen ja tunti, jonka vanhat tarut olivat tehneet juhlalliseksi. Henkiä kuiski rapisevissa lehdissä, peikot piilivät pimeissä piiloissansa, erään koiran jylhä haukunta kuului kaukaa, johon huuhkaja ruumista karsivalla huuhutuksellansa vastasi. Nämä hirvittävät seikat tekivät pojat raskasmielisiksi ja harva puheisiksi. Vähitellen otaksuivat he kellon olevan kaksitoista; he katsoivat mihin varjo lankesi ja alkoivat kaivaa. Heidän toivonsa nousi. Heidän halunsa kasvoi ja samalla heidän ahkeruutensakin. Kuoppa syveni syvenemistänsä, vaan he pettyivät aina uudelleen, kuin kuokka kalahti johonkin kovaan esineesen ja pani heidän sydämensä läpättämään. Se oli aina kivi tai juuri. Viimein sanoi Tom:
"Ei tämä maksa vaivaa. Huck, me olemme taaskin väärällä paikalla."
"Vaan se ei ole mahdollista. Me kaivamme juuri sillä paikalla, johon varjo lankesi."
"Sen tiedän, vaan tässä on toinen temppu."
"Mikä?"